Kaikki tämän länsimaisen yhteiskunnan heikkous kulminoituu yhteen asiaan. (Ja tässä vaiheessa kukkahattutädit nyökyttelevät ryhmässä ja ajattelevat rahaa, suorittamista ja muuta kukkismaista) Mutta ei. Vika tässä maailmassa on siinä, että nykyään ollaan niin vitun onnellisia. Ja jos ei olla, siihen pitää pyrkiä. Jos emme pyrkisi onnellisuuteen, vaan selviämiseen, kukin kykyjensä mukaan, saattaisimme saavuttaa sen pisteen, missä voisimme olla onnellisia pienistä asioista.
Niin kauan, kun sossut, työkkärit ja muut tahot mahdollistavat melkoisen laadukkaan elämän ihan vaan kiitoksena siitä, ettei tee mitään, en usko ihmisten koskaan tässä maailmassa saavuttavan onnellisuutta. Ja nyt kukkahattuiset pudistavat päätään. "Ei se niin ole, ei raha tee onnelliseksi". Ja niinkö minä sanoin? Minä sanon, että ihminen voi olla tyytyväinen vain, kun saa toteuttaa primäärejä tarpeitaan. Ja hengissä selviäminen on primääreistä primäärein tarve.
Kun sitä tarvetta ei pysty tyydyttämään, eli ei ole töitä, eikä edes halua työntekemiseen ole, se kertoo mielestäni vahvasti siitä, että elämän merkitys (hengissä selviämisen merkitys) on hyvin vähäinen. Ei ole pakko pitää huolta itsestään, joten miksi välittää yhtään mistään. Ja tämä asenne on se, mikä ajaa ihmisiä siihen hyvinvointivaltion pahoinvointiin. Sanotaan, että lapsen ei ole hyvä saada kaikkea, mitä hän haluaa. Miksi siis aikuisen pitäisi saada kaikki?
Ja sivuhuomiona nyt, että minä puhun oikeasti elintaso-työttömistä, alatisairaista valittajista ja muista loisivista ihmisistä. En puhu kotona lapsia hoitavista, en eläkeputkeen joutuneista, en oikeasti sairaista, enkä muista, joista yhteisvastuullisesti pitäisikin pitää huolta. Se on vain inhimillistä. Minä puhun niistä, jotka eivät pysty olemaan koulussa "ku ei huvita", eikä töissä "ku on vaa paskaduunia ja pitää nousta aamulla aikaisin" eivät pysty käymään armeijaa "ku siellä herätään nii aikaisin, ja mä en kyllä juokse, jos joku fasisti käskee". Kaikista niistä, joilla on sata erilaista selitystä, miksi ei voi mitään tehdä. Ja sata erilaista valitusta, miten vähän tämä meidän yhteiskuntamme meille tarjoaa. Jos jokaisella on mahdollisuus mihin tahansa koulutukseen, ja sitä myötä mihin tahansa työhön, niin voisiko joku nyt selittää minulle, miksi ihmeessä meillä on niin paljon saamattomia loisia, jotka eivät vielä nelikymppisinäkään ole osanneet päättää, mikä musta tulee isona?
Lyön vetoa, että jos näiden loisivien ihmisten seuraavan päivän eväät olisi oikeasti kiinni siitä, mitä he tänään tekevät, tänään saattaisi tapahtua paljon ihmeitä. Ja paljon onnistumisen kokemuksia. Sitä onnistumisen kokemusta tuskin voi verrata siihen, että jälleen kerran onnistui selittämään sossussa asiansa niin, että sai kuukauden rahat sieltä. Tai onnistui lähettämään kelaan jotain lappuja, joilla saa rahaa jostain muualta. Onnistuminen vaatii ponnisteluja, ja ilman ponnisteluja ei voi saada onnistumisen kokemuksia.
Minulla ei ole suoranaisia vastauksia siihen, miten nämä asiat pitäisi toteuttaa, mutta sen tiedän, miten niitä ei pitäisi tehdä. Siinä tilanteessa olemme nyt. Työikäinen väestö elää ikuista teini-ikää. Koskaan ei kasveta aikuiseksi, eikä mistään oteta vastuuta. Miten noloa. Ja miten väärin meidän yhteiskuntaamme kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti